Kaksplus.fi

maanantai 4. huhtikuuta 2016

Huono päivä

Aina päivä ei mene ihan nappiin. Viime torstai voidaan laskea yhdeksi todella huonoksi sellaiseksi pitkään aikaan. Tai siltä se ainakin sinä iltana tuntui. Vuoden äiti palkinto voitettu ja sitä rataa. Nyt pystyn jo nielemään sen, että aina ei pysty ennakoimaan kaikkea ja toisaalta vahinkoja sattuu (meille täydellisyydentavoittelijoillekin). 

Meillä oli lauantaina kulttuuritalolla muskarin 50-vuotisjuhlassa esiintyminen. Tämän vuoksi meillä oli esityksen kenraalit torstaina viideltä minulle uudessa ja sijainniltaan vähän hankalassa paikassa. Sinne toivottiin tulevan matkarattailla tai kantorepulla, sillä vaunuille ei ollut säilytystilaa. Lähdin sinne täten pikkuisen kanssa kantorepulla. Olen harvoin liikkeellä pelkällä repulla, joten vähän jänskätti, miten kaveri viihtyy koko matkan.

Matka sinne meni mukavasti ja olimme ihan kivan ajoissakin. Jopa ihan ensimmäisinä! Kello tikitti ja jossain vaiheessa aloin miettimään, että missähän muut viipyvät. Etsin ohjemeilin puhelimestani ja tarkistin, että joo viideltä se oli. Sitten rupesin miettimään päiväystä tarkemmin ja tajusin olevani siellä päivää myöhässä. Ei vitsi, että harmitti. Kaikki tämä ylimääräinen säätö ihan turhaan! Pikku P alkoi juuri silloin tylsistyä repun kyytiin. Nälkäkin alkoi olla. Siellä ei kuitenkaan ollut istumapaikkaa ja muutenkin kiukustuneena sähläykseeni lähdin lapsimaan takaisin bussipysäkille kotia kohden.

Bussiin hypättyäni Pikku P päätti, että kaivautuu repusta itse ulos, jos äiti ei päästä. Otin hänet pois repusta ja istutin sylissäni. Tyttö venkoili koko vartin matkan ja oli todella tylsistynyt, kun ei saanut liikkua. Lelut eivät juuri lämmittäneet. 

Selvitin tieni matkan päätteeksi pois bussista vauva kainalossa, kantoreppu auki vyötäröltä roikkuen takki siellä ja käsilaukku tuolla kainalossa. Laskin tytön maahan seisomaan. Tarkoitukseni oli laittaa kamat kasaan ja viritellä hänet uudelleen kantoreppuun. Seuraavan kerran, kun katsoin Pikku P:tä, niin hän makasi naama kiinni asfatissa. Nenä veressä. Minulle iski hirveä paniikki. Äiti itki ja vauva itki. Samaan hetkeen puhelin soi ja kaikki oli yhtä kaaosta. 

Pyyhin tytön nenää kosteuspyyhkeellä ja koetin selvittää, miten pahasti oikein kävi. Kirosin sitä, että olimme lähes kilsan päässä kotoa bussipysäkillä jossain "korvessa". Hetken päästä vedin henkeä ja rauhoitin itseni. Tämä rauhoitti pientäkin, säikähti varmaan enemmän äidin reagtiota kuin itse onnettomuutta. Hieman myöhemmin löysin betoniporsaan, jonka päälle istahdin ja annoin tytsylle ruokaa. Hyvä ruoka, parempi mieli. Kotona odotti mies paniikissa puhelun jäljiltä. Tyttö vain naureskeli, kivaa isikin on kotona!


Nyt on sitten ensimmäiset taisteluarvet saatu. Nenä asfaltti-ihottumassa. Tämä tuskin oli viimeinen onnettumuus juuri kävelemään oppineen lapsen kanssa. Montako kompsua tarvitaan, että äiti ei enää ota turhan suurta paniikkia tapahtumasta? 


4 kommenttia:

  1. Voi pientä taapertajaa :( Onneksi ei käynyt kuitenkaan pahemmin! Mulla meinaa ottaa niin koville kaikki pienetkin kolhut, että en tiedä miten kestän kun poika saa ensimmäiset kunnon haavansa :D

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Niinpä! Se on kamalaa nähdä, kun pieneen sattuu. Haluaisi varjella toista kaikelta pahalta!

      Poista
  2. Voi pientä! Onneksi ei käynyt pahemmin! <3 Piti tulla vastavierailulle ja täältähän löytyi ihana blogi ja niin paljon uutta luettavaa! Jään seurailemaan ehdottomasti! :) <3

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Sanopa muuta! Onneksi selvittiin säikähdyksellä. Kiitos, tosi ihana kuulla<3 Tervetuloa seuraamaan! Tulen varmasti vierailemaan myös blogissasi jatkossa, oli oikein kiva blogi :).

      Poista

Kiitos kommentistasi<3