Kaksplus.fi

keskiviikko 11. toukokuuta 2016

Vuoteni äitinä

Heräsin tänä aamuna ajatukseen, että olen toden totta ollut jo vuoden äiti! Tai oikeastaan tämä ajatus koetti kummuta esiin jo äitienpäivän aikaan, kun tajusin, että se on todella minulle jo toinen äitienpäivä. Nyt kun Pikku P:n juhlahumusta on selvitty, niin alkaa kuitenkin vasta olla oikeasti aikaa pohdinnoille. 


Olen pitkään toitottanut, että eipä äitiys ole juuri muuttanut minua. Levoton olen edelleen ja äkkipikaisuutta löytyy. Kuitenkin ihan rehellisesti asiaa tutkisteltuani olen huomannut, että ei se ole ihan totta. Peruspiirteet toki löytyvät ja ovat pysyneet samana, mutta uusia vivahteita on tullut. Ja pääosin positiivisia selaisia. Olen nykyään jämäkämpi ja toisaalta vaativampi. Ennen minusta oli ihan fine huidella muiden aikataulujen ja toiveiden mukaan. Nyt kuitenkin annan välillä jotain rajoituksia. Vaikka en varmasti ole pahimmasta päästä. Ehkä jotenkin ajattelen, että minulla on oikeus antaa omat ääriviivat, sillä onhan minulla vauva. Varsinkin ihmiset, joilla ei ole lapsia, kokevat tämän joskus hankalaksi. Miksi lähtisimme vasta tunnin päästä, voihan se lapsi nukkua päikkärit aiemmin? Taasko hänellä on nälkä, enhän minäkään syö, kun pari kertaa päivässä? Näitä ongelmia on kyllä tosi vähän ja suurimmalla osalla löytyy kiitettävästi tilannetajua. Muutaman kerran olen silti joutunut vähän vänkäämään, jotta yhteinen aikataulutus on löytynyt.

Uusien ja hankaloiden asioiden tullessa kohdalle, koetan pohtia asiaa mahdollisimman luontevasti ja neutraalisti. Mikä tuntuu siinä kohtaa hyvälle ja parhaalta ratkaisulta yleensä on se meille paras tie. Vaikeinta on ehkä sulkea ulkoa tulevat muiden mielipiteet ja toimintatavat. Se, joka toimii hyvin heidän kohdallaan ja heidän lapseensa, ei välttämättä ole se paras vaihtoehto meille. Toisten kokemukset ja vinkit ovat aina tervetulleita, mutta niitä pitää osata suodattaa. Olemme kuitenkin kaikki erilaisia; erilaisia äitejä, erilaisia isiä ja ennenkaikkea lapsemme ovat omanlaisiaan. Välillä ärsyttää, kun lapsen kehityksessä tuijotetaan liiaksi taulukon keskivertokaarta. Jos poikkeat siitä liiaksi suuntaan tai toiseen, niin ei ole hyvä. Eikö se ole rikkaus, että olemme erilaisia? Joku oppii kävelemään seitsenkuisena, toinen puolitoistavuotiaana. Joku osaa muodostaa kepeitä lauseita alle ja toinen yli kaksivuotiaana. Toki seurantaa täytyy olla, että huomataan, jos kehittymisessä on jotain häikkää. Mutta pitäisi keskittyä myös lapseen yksilönä, eikä pelkästään niihin tietokoneen piirtämiin kehityskäyriin. Suurimmasta osasta meistä kuitenkin kasvaa ihan kelpoyksilöitä.


Olen mielestäni luonut omanlaisen ja itselleni kotoisan äitiyden. Sellaisen, kun juuri itse haluan ja mikä minulle luontevasti istuu. Minusta on ihanaa touhuta ja leikkiä rakkaan pienokaiseni kanssa. Olen varsin hassutteleva ja leikikäs äiti. Joku varmaan voisi käyttää termiä lapsellinen. Meillä on monta yhteistä tunnaria, jota hyräilen pienelle. Aloitan hitaasti ja tunnarin nopeutuessa myös minä lähestyn. Teen näitä myös julisilla paikoilla, hyi minua :) Minua ei haittaa, että Pikku P:n olemassaolo näkyy meillä kotona. Tasaisesti pitkin vuotta hänen lelunsa ovat vallanneet lisää ja lisää tilaa meidän olohuoneesta. Onhan tämä hänenkin kotinsa! Asumme kaksiossa, joten omaa huonetta ei vielä ole. Toisaalta ei minusta siihen ole vielä kiirekään. Muuten varmaan viettäisimme päivät hänen huoneessaan leikkien. Rakastan tutustuttaa tyttöä uusiin asioihin ja paikkoin. Katsopas, tällainen vaate. Mikäs se tuolla, onko se leijona? Tämä on pallomeri. Pidän tärkeänä, että päivän rytmit ovat selkeät. Ruoka-ajat ja uniajat koetan pitää suurinpiirtein samoina. Mutta en kuole, jos yksi päivä menee harakoille. Ja uniajat muuttuvat muutenkin säännöllisesti, pitää osata myös elää jatkuvassa muutoksessa. Ei pidä olla liian ehdoton, sillä muuten elämä on yhtä stressaamista.

Mikä ihaninta, niin vuosi äitinä ei ole ainakaan heikentänyt itseluottamustani. Tuntuu, että se on päinvastoin saanut pienen buustin tästä kaikesta. Ja hei, onhan se nyt aika hienoa! Vuosi on mennyt ja tyttö on vielä hengissä. Ja voi vallan mainiosti. Olen kuullut käytettävän hänestä muun moassa adjetiiveja onnellinen lapsi, perustyytyväinen vauva, tasapainoinen ja turvallinen yksilö. Ihan tässä näitä luetellessa herkistyy<3. Mikä sen parempaa, kuin kokea olevansa hyvä äiti. Hyvä minä, hyvä me äidit! 


6 kommenttia:

  1. Musta on vaan ihanaa jos lapsen kanssa löytyy pientä pilkettä silmäkulmasta ja kehtaa hassutella julkisilla paikoilla, ei elämä ole niin vakavaa! :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Ihan totta! Ne on sellaisia erityisiä äiti-tytär juttuja :)

      Poista
  2. Minusta on parasta seurata äitejä, jotka hupsuttelevat lastensa kanssa julkisilla paikoilla. Tulee itsellekin hyvä mieli kun niillä on niin hyvä flow ja ihan omat jutut! <3

    VastaaPoista

Kiitos kommentistasi<3