sunnuntai 11. helmikuuta 2018

#kahdenlapsenäiti - Kuinka tästä kaikesta selviää?

Kahden pienen lapsen äitinä on täysin mahdollista kokea riittämättömyyden tunnetta tai syyllisyyttä lähes kaikesta. Tai siltä minusta välillä tuntuu. Aina joku kärsii; kuopus, esikoinen tai mies. Tai sitten se mainitsematon eli minä itse. Ensimmäiset kuukaudet kahden pienen kanssa kotona olivat kuin järkyttävä sammio kylmää vettä päälleni. Ihan uudenlainen elämänkoulu, johon en ollut kuitenkaan osannut täysin valmistautua. Molemmat lapseni ovat ihania ja pääosin hyvin käyttäytyviä. Toki esikoisen uhma välillä vaivaa ja kuopus vaatii oman huomionsa. Kuitenkin olemme välttyneet esimerkiksi koliikilta tai muilta isommilta vaivoilta. Miksi silti välillä  tuntuu toivottomalta?


Tunne siitä, että en kertakaikkiaan riitä. Olen nyt yhdeksän kuukautta takonut kallooni, että lapsia on nyt kaksi ja minua vain yksi. Välillä toisen on odotettava. Kuopus ei voi saada samanlaista katkeamatonta huomiota kuin esikoinen. Toisaalta esikoisen kanssa ei enää ehdi leikkiä kaiken aikaa. Mutta tämän sijaan molemmat lapset saavat toisistaan seuraa. Ja nyt pienemmän kasvettua voimme leikkiä kaikki kimpassa.

Esikoinen oireilee huomion puutetta tekemällä tuhmuuksia. Ikävintä se on, kun se kohdistuu pikkuveljeen esimerkiksi lyömällä. Kaikki tietävä internet kertoo, että minun pitää viettää laatuaikaa esikoisen kanssa kaksin. Koetan järjestää tätä aikaa, mutta mistä? Ja sitten ollaankin kipeänä, M:llä on tissittelyviikot tai eroahdistuskausi menossa. Ehkä sitten ensi viikolla? Olisiko se kuitenkin parempi olla isä-tytär aikaa?

Vietän kuopuksen kanssa kahdenkeskistä aikaa tiistaisin ja keskiviikkoisin aamupäivällä, kun P on metsäkerhossa. Saamme pienet pätkät yhteistä aikaa, vaikka osa menee M:n päiväuniajaksi. Osaan kuitenkin murehtiä siitä, saako M tarpeeksi virikkeitä arkeensa. P:n kanssa harrastimme lähes päivittäin jotain. Oli vauvatanssia, muskaria, vauvauintia ja mammakerhoja. M pääsee nykyisin vain muskariin ja sinnekin menemme kolmisteen. Vauvauinnin lopetimme ja olemme käyneet perheen kesken uimahallissa nyt vuodenvaihteen jälkeen. Lähellämme olisi vauvakerho P:n metsäkerhon aikaan, mutta M on silloin tiiviisti unilla. Kasvaako hänestä kunnon yksilö, kun hän ei nää ikäisiään?  Elän toiveessa, että luultavasti. Hänellä on kuitenkin mahdollisuus seurata rakkaan taaperon touhuja lähes 24/7. Kuka siinä muita virikkeitä tarvitsee?


Loputon syyllisyys kaikesta. Kaikki riittämättömyyden tunne kääntyy mielessä tietenkin syyllisyydeksi. Voit tuntea syyllisyyttä siitä, kun et olekaan yhtä täydellinen äiti, kun olet aina halunnut ja pyrkinyt.

Mikään ei vedä vertoja sille syyllisyydelle, kun menettää malttinsa esikoisen kanssa. Uhmailun kanssa temppuillessa lankeaa ikävästi välillä korottamaan äänensä tunteiden sanoittamisen ja asioiden selittämisen sijaan. Sitten ketuttaa. Suuttuessaan näyttää juuri sen mallin, mitä ei halua toiselle opettaa. Olen koettanut lohduttaa itseäni tässä sillä, että parempi kai se on räiskyvä luonne, kuin että sulkee tunteensa kuoreen. Kunhan tunteiden näytön jälkeen pyytää anteeksi ja selittää lapselle, että miksi äiti oli vihainen. Toisaalta en ehkä kuitenkaan ole universumin ainoa äiti, joka näin tekee. Ja on tehnyt varmasti aiemminkin ja maailma on vielä pystyssä.

Sitten on vielä se tilanne, kun isompi satuttaa pienempää. Varsinkin kuopuksen ollessa  vastasyntynyt, palaute tuli minulta suoraan ja ajattelematta. Se on varmasti jokin primitiivinen äidinvaisto. Vaikka kuinka ajattelee mielessään, että seuraavan kerran torun vain jämäkästi, niin sitä huomaa olevansa samassa tilanteessa. Huutamassa naama punaisena! Minuuttia myöhemmin kaduttaa ja ihmetyttää, miten tässä nyt taas näin kävi? Tilanne harmittaa myös kuopuksen vuoksi. Vauvahan säikähtää äidin käytöstä vietävästi. Harmittelen sitä, että M joutuu olemaan mukana tilanteessa, jota ei ymmärrä. Onneksi nämä hetket on rauhoittuneet. P käy harvemmin enää veljensä kimppuun väkivalta mielessä. Ennemminkin annetaan liian rajuja haleja tai koetetaan nostaa syliin. M on nykyisin sellainen jötikkä, ettei ihan pienemmistä säikähdä tai säry. 

Ja mies. Pitäähän hänenkin saada omaa aikaa. Oikeasti. Muutenhan sekin romahtaa. Mutta missä välissä se tapahtuu, kun täyden päivän lisäksi herra tekee ilta- ja yöpäivystyksiä ja on välillä yötämyöten ylitöissä viikonloppuisin? Minusta tuntuu, että olen itsekäs paska, kun sanon, että en jaksa lasten kanssa. Sun vapaa-aikasi menee töissä. Mutta kai nyt yksi ilta viikossa pitäisi järjestyä? Mutta entäs jos kellosta oikeasti loppuu ne vapaat tunnit? Parisuhdeaika on vielä täysin utopistinen ajatus. Osaamme kuitenkin ottaa ilon irti pienistä hiluista. Viime viikonloppuna Tallinnassa lapset vetivät hirsiä koko lounaan ajan. Saatiin jutella omiamme ihan rauhassa ja ei tarvinnut edes heiluttaa helistintä!

Koeta nyt sitten näissä syyllisyyksien viidakoissa luovia eteenpäin ja pitää pää kasassa. Sillä, jos romahdat, niin kaikki romahtaa. Sinusta tulee entistä paskempi äiti ja koet vielä suurempaa syyllisyyttä kaikesta. Olen antanut itseni juoda kahvia sekä vetää suklaata ja jäätelöä ihan sen verran kuin mieleni tekee, jos se helpottaa oloa.  Niin sairaalta kun se kuulostaakin, niin mua piristää, kun käyn juoksulenkeillä tuplarattailla pari kertaa viikossa. Perhana, vaikka metrin lumihangessa! Jotta elämässä on edes jotain omaa kaiken keskellä. Sillä oma aika on revittävä jostain, ilman sitä tää pää sanoo itsensä irti. Pitää myös hyväksyä oma epätäydellisyys ja laskea se rima sille korkeudelle, joka on kohtuullinen ja ylläpidettävissä. Hyväksyä se, että voi olla hyvä äiti täydellisen sijaan.


Sillä lopultahan kaikki nämä tunteet kumpuavat kaikesta siitä rakkaudesta omia pieniä kohtaan. Siitä tarpeesta, että haluaa tarjota heille vain kaikkein parasta. Myös itsestään. Minusta se kertoo paljon, että illalla lasten mentyä unille rojahdan usein sohvalle ja huomaan pian selailevani puhelimesta tippa linssissä omien murusten kuvia. He ovat vain niin ihania. Kaikki väsymys ja tunneryöpyt ovat sata kertaa sen arvoisia, että saan olla näiden kahden lapsen äiti<3




10 kommenttia:

  1. Kiitos tästä tekstistä. <3

    Itsellä on sellainen olo, ettei musta riitä aina edes yhdelle lapselle (joka elää ÄITI ON TYHMÄ -vaihetta) ja yhdelle avomiehelle. En osaa edes kuvitella, miten palasina olisin, jos lapsia olisi enemmän. Oot superäiti, muista se. :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos<3 Kyllä arjesssa on ihan riittävästi hommaa yhdenkin lapsen kanssa. Varsinkin uhmasellaisen. Hyvin me vedetään!

      Poista
  2. Mietin pitkään, mitä tähän kirjoittaisin että tulisi edes jollain tavalla järkevä kommentti. Tästä tuli myös kauheasti ajatuksia, joita on vaikea saada mahdutettua tähän ilman että kommentista tulisi kilometrin pituinen... :D

    Meillä lapset on syntyneet 2011, 2012 sekä 2014. Mies oli jossain vaiheessa yrittäjä, ja työllisti kyllä itsensä ihan seitsemänä päivänä viikosta puhumattakaan muista velvollisuuksista. Siinä mielessä on tosi tuttua tuo pähkäily, että mistä mitäkin aikaa otetaan. Ja sekin, että jos arki jää pitkälti ihan omalle kontolle, siinä väsyy. Nyt odotan itse neljättä, mutta tilanne on jo jonkin aikaa ollut toisenlainen, kun miehellä on päivätyö normaalin työajan puitteissa. Mulla tosin on kolmivuorotyö (nyt kylläkin kotona raskausvaivojen vuoksi) joten pakko toisella ollakin ns. tavallinen työaika.

    Mutta jostain syystä en osaa enää stressata sitä, saako lapset nyt varmasti kohdennettua aikaa tarpeeksi kumpaisenkin vanhemman kanssa. Mä uskon, että kyllä he sitä saavat. Keskustelupalstojen mukaanhan jokainen perheessä oleva lapsi tarvitsisi sitä kohdennettua aikaa noin viisi tuntia päivässä, jotta se aika varmasti olisi riittävä. Ja niinhän se on, että jos tuolta pohjalta lähdetään niin mahdotonhan sitä tavoitetta on täyttää. Mulla itsellä on kuitenkin vähän toisenlainen ajatus tästä. Uskon, että vähempi on enempi: ei se määrä, vaan laatu. Ja tilanteen mukaan pitää mennä. Meillä jokainen kyllä saa oman pienen hetkensä päivittäin, mutta tosiaan se hetki voi olla ihan joku pienikin juttu. Ja kuitenkin niin iso, että se riittää tekemään lapsen onnelliseksi. Kahdenkeskeinen lukuhetki, kauppareissu, iltasauna, tehdään yhdessä ruokaa tai vaikka leikitään yhdessä. Mutta ei meillä ainakaan (toki nuo isommat on jo sen verran isoja) lapset ihan koko ajan tarvi aikuista hengittämään niskaan, tuo kolmikko (joka on siis nykyisin 6v, 5v ja 3v) keksii tosi hyvin yhdessäkin kaikenlaista puuhaa ja kun äiti yrittää kysellä, luettaisko vaikka yhdessä, vastaus on että meillä on nyt kuule leikki kesken :D Joskus on toki pidempiä hetkiä ja jopa kokonaisia päiviä, jotka voi käyttää sen yhden kanssa olemiseen. Tarkoitan tällä siis vain sitä, että pienikin voi riittää ja olla tarpeeksi, monesti onkin.

    Mä aina välillä kysyn lapsilta, että mikäs ois tänään se meidän yhteinen juttu. Mitä haluaisit tehdä äidin kanssa? Tosi monesti se vastaus on, että voitaisko leipoa/voisitko lukea mulle/voitaisko käydä yhdessä lenkittämässä koiraa niin saatais jutella? Olen tästä päätellyt, että nuo asiat siis todellakin riittää, eikä mitään suureellista välttämättä kaivata lainkaan.

    Älä siis syyllisty liikaa ♥

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos ihanasta kommentistasi! Sait asiat kuulostamaan niin yksinkertaiselta ja luontevalta. Tuo viiden tunnin aika lasta kohden on aivan utopistinen. Pienten yhteisten puuhien ujuttaminen päiviin kuulostaa mukavalta ja kynnys niiden järjestämiseen on matala. Monia mainitsemiasi asioita ollaankin jo esikoisen kanssa touhuttu. Näillä mennään eteenpäin!

      Onnea ja ihanaa odotusaikaa sinulle<3

      Poista
  3. Hei hieno teksti! Kiitos! Samojen ajatusten kaa itsekin täällä vellon. Lapset 1v ja kohta 3v. Itse olen ehkä päästänyt jo asiat niin ihon alle, että olen alkanut oirehtimaan. Mut eiköhän se tästä. Välillä mietin reagoisiko ite siihen uhmaan niin voimakkaasti takaisin, jos olisi vaan se yksi lapsi. Meillä ainakin nyt todella vaikea kausi menossa. Huh.
    Mut samalla tavalla itekin illalla jään sohvalle selailee lasten kuvia, vaikka ehkä hetki sitten olen mielessäni heitä kironnut :)
    Ihanaa kevään odotusta! -Riikka

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos <3 Olen miettinyt myös, josko uhmaa kestäisi paremmin, jos olisi vain esikoinen. Varmasti joissain tilanteissa kyllä. Mutta tuskin silti ihan puhtain jauhoin selviäisi. Uskon, että pikkusisar rikastuttaa esikoisen elämää sen verran paljon, että vaaka jää plussan puolelle.

      Lohdutan itseäni aina kun esikoiselle tulee rankempi kausi uhmassa, että se on onneksi vain kausi, se menee ohi. Se auttaa jaksamaan.

      Tsemppiä ja ihanaa kevään odotusta!

      Poista
  4. Tuo on itsellänikin samaisten syyllisyyden ja huonon omatunnon tunteiden taustalla: että loppupeleissä sitä haluaisi vain parasta lapsilleen ja olla heille omien ihanteidensa mukainen äiti. Samaistuin moneen kohtaan!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Onhan se hyvä, että itsellä on mielessä kuva äidistä, jollainen tahtoo olla. Kunhan ei vain ole itselleen liian ankara. Ei sitä aina osaa olla täydellinen työntekijäkään, mutta ei sekään maailmaa kaada.

      Poista
  5. Olipa tutun kuuloista! :) Meilläkin mies on tehnyt 400h ylitöitä, joten paljon sen päälle ei mitään omia harrastuksia ole voinut suunnitella. Tämän vuoden alussa kuitenkin tilanne on muuttunut ja hän tekee enää normi työpäivää, joten mikä ihana vapaus kun mies on vaan 8h + työmatkat pois :D Ja joo kannattaa järjestää esikoisen kanssa jotain kivoja kahdenkeskisiä juttuja. Me käytiin esimerkiksi kahvilla, discossa ja bussireissulla naapuri kaupungissa ton kuopuksen vauvavuoden aikana. Näistä on ollut paljon iloa hänelle :) Tsemppiä teille! Ja muista, että aina vaan kädet ei riitä joka paikkaan kahden kanssa ;)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos kommentistasi ja kannustuksesta! Se tuo kotiäitinä ololle omat haasteet, kun mies käy välillä melkeinpä vain kotona nukkumassa. Mukavaa, että teillä on tilanne parantunut. Olethan jo keksinyt itsellesi jonkun mukavan harrastuksen, kun olette saaneet hieman lisäaikaa päiviin?

      Kuulostaa mukavilta nuo teidän retket esikoisen kanssa. Mäkin tsemmpasin ja mentiin tytön kanssa sunnuntaina kaksin laskiaisriehaan tähän lähelle. Pitää toteuttaa näitä useammin, kun P:kään ei ole enää nykyisin niin tissin varassa.

      Poista

Kiitos kommentistasi!