Kaksplus.fi

lauantai 28. marraskuuta 2015

Äitiäkin väsyttää välillä

Hormoonit ovat kyllä kiva asia. Niiden voimalla jaksaa porskuttaa vauvan kanssa, vaikka sitä unta ei aina tulisikaan läheskään tarpeeksi. Ehkä ne muutenkin auttavat sopeutumaan uuteen elämänvaiheeseen ja auttavat löytämään sen sopivan uoman pävärytmiin arjessa.

Näin kun jälkeenpäin miettii, niin nukuin alkuun todella vähän Pikku P:n synnyttyä. Laitoksella uni jäi pariin tuntiin yössä ja kotiuduttuamme imettäminen vei alkuun suuren loven ensimmäisen parin viikon yöajasta. En aina saanut heti unta imetyksen jälkeen, joten unta ei tullut kovin montaa tuntia yössä. Pikkuinen nukkui perhepedissä, joten tähän totuttelu vei myös hieman aikaa. Pelkäsin liiskaavani lapsen unissani. Tai että mieheni tekee sen.

Muistankin jossain vaiheessa melkein pelkääväni nukkumaan menoa, sillä tiesin, etten kuitenkaan saa nukkua ja joudun valvoman yksin hereillä. Kuitenkin pitäisi olla paikallaan, että vauva saa nukkua ja ja... En kuitenkaan kokenut silloin olevani mitenkään älyttämän väsynyt. Toki äitiaivot välillä muistuttivat olemassaolostaan, mutta pääosin virtaa kuitenkin riitti.

Alun haasteet katosivat kahden-kolmen viikon jälkeen. Aloin luottaa siihen, että vauva pärjää keskessämme. Opin myös nukahtamaan syöttöjen välissä. Tissin antamisesta tuli rutiini. Aamulla ei välttämättä muistanut montako kertaa yöllä oli tullut syötettyä. Päälle pari kuukautisena Pikku P alkoi nukkua alkuyön noin klo 3-4 saakka omassa sängyssä. Tämä oli näin jälkikäteen mietittynä äidin tähänastisinta yön kulta-aikaa;)


Nelikuukautisena Pikku P:llä alkoi nukkumisessa selkeästi levottomampi vaihe. Yöllä saatettiin heräillä tunnin välein ja oma sänky ei kelvannut nukkumapaikaksi. Tissille nukahdettiin kuitenkin pian uudestaan. Olimme tottuneet mieheni kanssa, että hoidan P:n yöheräämiset, sillä niitä ei ollut aiemmin ollut niin montaa. Minun salainen aseeni oli myös niin tehokas, että tuntui tyhmältä sotkea miestä tähän soppaan.

Pikkuisen levoton univaihe kuitenkin jatkui päälle kuuteen kuukauteen. Pikkuisen ollessa vajaan kuusi kuukautta huomasin yllättäen, että aloin olla todella poikki. Väsymys oli kompinyt kainalooni todella salakavalasti. Ehkä hormoonien vaikutuskin alkoi pikkuhiljaa heiketä? Väsymys sai kuitenkin ilmoitella itsestään useaan otteeseen, ennen kuin tajusin tehdä asialle jotain.

Herään yöllä yleensä varsin nopsaan, kun Pikku P herää omasta sängystä. Eräänä yönä mieheni kuitenkin sai tökkiä minut hereille sanoen "hei, vauva huutaa". Ensimmäinen ajatukseni oli, että mitä v***, onhan se sinunkin vauvasi. Sitten tajusin tilanteen ja hain kaverin viereeni syömään.

Minusta alkoi tulla myös passiivisempi. En ollut enää se sama iloinen äiti pikkuisen kanssa. Leikkiminen ei enää innostanut samaan malliin. Kerran pikku P itki väsymystään, muttei malttanut nukahtaa päiväunille. Minulla oli aivan kamala vessahätä. Sain vain kaikesta tarpeekseni ja jätin pikkuisen makamaan ja itkemään pinnikseen ja kävin itse vessassa. Kaikessa kyynisyydessäni tajusin, ettei näin kuulu tehdä ja tämän kuuluisi tuntua pahalta. En vain jaksanut tuntea sitä.


Tuon tapahtuman jälkeen juttelin mieheni kanssa illalla tilanteesta. Kerroin tapahtuneesta ja sanoin, että äiti tarvitsee nyt omaa aikaa. Tajusimme samalla, että olin ensimmäisen kuuden kuukauden aikana ollut kokonaista kaksi kertaa poissa pikkuisen luota. Jos paria sauna kertaa maalla tai lähikauppareissua ei lasketa. Pikkuinen vaan syö tissiä niin usein, etten ole osannut lähteä minnekään.

Mieheni vaihtoi elokuussa uuteen työpaikkaan ja siellä on ollut varsin luja työtahti. Hänellä oli alkanut päivät venymään helposti päälle kuuden ja jopa kasiin, joten Pikku P saattoi olla jo nukkumassa, kun hän tuli kotiin. Päälle päivystysvuoroja ja viikonlopputöitä. Lisäksi vielä sattui jotain aiemmin sovittuja omia menoja. Mieheni ymmärsi tilanteen ja on nyt pyrkinyt menemään töihin aiemmin, jotta pääsisi noin viideksi kotiin.


Tapahtuneen jälkeen otin myös kaksi peräkkäistä(!) iltaa itselleni. Olin juuri saanut viikon salikortin kokeiluun lähisalilta ja otinkin sen käyttööni ja kävin vähän pumppaamassa. Seuraavana iltana kävin kaverin kanssa kaljalla. Aiemmin minua ahdisti ajatus siitä, että pikkuinen saa maitoa tuttipullosta (huono äiti ja sitä rataa), mutta nyt tulin siihen tulokseen, että olisin vielä huonompi äiti, jos en nyt kävisi jossain vähän tuulettumassa.

Salikäynnit ovat jatkuneet ja olemme mieheni kanssa sopineet, että pyrin käymään siellä pari kertaa viikossa. Kerran arki-iltana ja kerran viikonloppuna. Arki-ilta on aina hankalampi, sillä pikkuinen saattaa vielä nukahdettuaan heräillä ja kaivata tissiä. Viimeisimmällä salireissullani Pikku P oli herännyt kaksi kertaa. Mies oli ensin antanut pumppaamani maidot ja sitten vain silitellyt ja laulellut sängyssä makaavalle pienelle. Sinne kaveri oli rauhoittunut. Ilman tissiä. Ehkä maailma siis pyöriikin ilman minua?

Piku P:n yöheräilyt ovat myös rauhoittuneet parin viikon aikana. Enää herätään noin viisi kertaa syömään. Välillä riittää, kun ottaa vain kaverin kainaloon ja hän nukahtaa siihen uudelleen. Iskänkin kainalo kelpaa välillä. Ehkä tämä on alkutaivalta pois yösyötöistä?


Salin lisäksi nyt on ollut kaikkea muutakin mukavaa ohjelmassa. Yhtenä viikonloppuna kävin kampaajalla, toisena kosmella. Toissa perjantaina oli työpaikan pikkujoulut ja siihen perään Berliinin matka. Ja äiti alkaa taas kukoistaa! Enää ei ahdista joka kerta kuin pikkuinen rupeaa itkemään, vaan kaveria jaksaa taas paijata ja helliä kuten toivoisin. Jaksamme taas leikkiä ja laulaa kotona yhdessä. Välillä myös tanssitaan ja ilveillään peilin edessä. Voin ja jaksan taas olla juuri sellainen äiti kuin haluan. Jos saan sen kaiken vain käymällä pari kertaa viikossa salilla ja ehkä pumppaamalla varuiksi maitoa tuttipulloon, niin omatuntoni on puhdas. On se sen arvoista.



2 kommenttia:

  1. On se uni vaan sellainen ihmeaine, että ilman sitä alkaa moni asia helposti kärsimään, kun voimat on poissa ja pinna kiristyy väsymyksen vaikutuksesta... Tärkeintä taitaakin olla tunnistaa milloin ei oikeasti enää jaksa, että saa sitä kaivattua lepoa. Ihanaa, että olette saaneet järjestettyä sulle omaa aikaa noin hyvin, kyllä sitä oikeasti tarvitsee eikä se todellakaan tee huonoksi äidiksi, päinvastoin! :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Se on niin totta! Pitää vain osata myöntää itselleen, et nyt tarvitaan apua. Se näyttää olevan yllättävän hankalaa. Oma aika on kyllä tarpeen. Mukavaa, kun on nyt tuo sali, jonne pääsee viikottain. Ei tarvitse joka kerta erikseen asiaa ottaa puheeksi ja sopia.

      Poista

Kiitos kommentistasi<3