Kaksplus.fi

maanantai 4. heinäkuuta 2016

Olenko mutsini kaltainen?

Minulle esitettiin parin viikon takaisessa kysymys postauksessani varsin ajatuksia herättävä kysymys. Oletko äidiksi tultuasi huomannut itsessäsi sellaisia piirteitä, joita muistat lapsuudesta omasta äidistäsi? Ovatko ne olleet positiivisia vai negatiivisia ja millaisissa tilanteissa olet huomannut sellaisia? Tähän on helppo vastata, että kyllä. Olen  useammankin kerran huomannut tekeväni jotain sellaista, mikä on kovin äitini kaltaista. Vastaus venyi sen verran pitkäksi, että päätin tehdä tästä oman noston.

Kuvat otettu eilen (3.7.2016) Hämeen linnasta.

Minulla on ihan huippu äiti. Rento ja reilu ja aina ajattelemassa meidän lasten parasta. Minusta oli mukavaa, että hän piti meitä jo pienestä pitäen tasavertaisina yksilöinä, ei vaan lapsina. Lasta ei tarvitse ylimäärin paapoa, mutta tukea. Hän jutteli meille kuin kenelle vaan, eikä ajatellut, että eivät ne mitään tajua. Minulle on jäänyt yksi tilanne lapsuudesta mieleen, kun meillä oli sukulaisia yövieraina. Vieraillakin oli lapsia, mutta ne olivat jo isompia. Meillä oli jääkaapissa kokista, jota ajattelin juoda lasillisen. Eräs vieraista kuitenkin kuittasi, että se on aikuisille, ota vettä. Olin pöyristynyt ja syvästi loukkaantunut. Äiti huomasi tämän ja vaivihkaa kaatoi minulla lasillisen ja sanoi, että riittää siitä minullekin.

Luontevasti P:n kanssa on tullut toimittua samalla tavoin. Olen vauvasta asti jutellut ja höpötellyt hänelle niitä ja näitä. Ja pyrkinyt olemaan lässyttämättä. Vaikka hän on pieni, niin hän on kuitenkin tosi tärkeä jäsen meidän perheessä. Hänen toiveillaan ja ajatuksillaan on merkitystä. Nyt, kun hän alkaa osata näyttää ja kertoa, mitä hän tahtoo, niin tahdon kuunnella hänen toiveitaan. Toki aina kaikkea ei saa ja kaikki ei ole mahdollista, mutta hänen toiveensa on kuitenkin otettu huomioon. Nykyisin asiat koskevat lähinnä ruokaa tai jotain lelua. Neiti osaa selkeästi osoittaa ja sanoa tätä, tätä, kun hän jotain tahtoo. Tai vaikkapa toistuvasti koettaa tiputtaa lelun vessanpönttöön, vaikka olet häntä jo paristi kieltänyt.

Äiti otti usein meidät mukaan arkiaskareisiin. Siivosimme yhdessä ja kokkasimme yhdessä. Usein myös leivottiin herkkuja. Maalla kun asuttiin, niin myös monia ulkotöitä tehtiin kimpassa. Keväisin kerättiin kiviä pelloilta ja pistettiin kasvimaa ja pihan kukkaistutukset kuntoon. Puulämmitteinen talo vaati oman urakkansa puiden laitossa liiteriin. Heinäntekoaikaan oltiin pellolla paaleja keräämässä tai traktoria ohjailemassa. Ruohoa sai ajaa isossa pihapiirissä useamman tunnin viikossa. Olen oppinut touhuamaan ja tekemään monenmoista. Varsinainen rikkaus! Tällaisen touhukkaan ja tomeran tyttösen näen jo nyt pienokaisessani. Tyttö on jo mieluusti astianpesukonetta kanssani tyhjentämässä tai pölyjä pyyhkimässä. Maalla hän auttoi kovin mummoa ja ukkia ulkotöissä. Aivan mahtavaa, hän oppii tekemään kotiaskareita ilolla ja hymyssäsuin.


Äitini osaa olla myös välillä äkkipikainen. Varsinkin kun on kiirettä ja hötinää. Silloin jonkun väärään aikaan sanoma poikkipuinen sana saattaa räjäyttää pankin ja suusta tulee jotain harkitsematonta. Check, sama täällä. Pari kertaa olen korottanut ääneni ja hermostunut jostain ihan pienestä, josta normaalisti vain kieltäisin nätisti. Tyyliin, et nyt pistä sitä hiekkaa suuhusi, nyt loppu! Minuutin päästä koko tilanne jo harmittaa. Toinen on varmaan sellainen marttyyriasenne. Jos P ei vaikka suostu syömään jotain, niin lopulta luovutan teatraalisesti. Ooppa sitten syömättä! Muistan kerran, kun olimme äitini kanssa hiihtämässä kotini lähellä. Minä kiukuttelin ja valitin, etten jaksa. Äitini kuunteli tätä aikansa ja lopulta huudahti jää sitten siihen ja paineli matkoihinsa. Minä vedin hirveät teatterit ja huusin ja potkin hangessa, kunnes tajusin, ettei siitä ole hyötyä. Oli vain palattava häntä koipien välissä itse kotiin. Rehellisesti epäilen, että teen itse samat vielä joku päivä :)

Meidän suvun naiset on vähän sellaisia hössöttäjiä. Ikä ei ainakaan auta asiaa. Innostuessaan puheessa menevät pölynimurit ja ompelukoneet helposti sekaisin ja pian vieraampi ei enää tiedä ollenkaan, mistä puhutaan. Tämä on niin minuun ohjattuna myös. Onneksi osaamme lukea toistemme aivoituksia sen verran, että joku voi aina oikaista vieraammille, että mitä toinen todellisuudessa tarkoittaa. Aika näyttää löytyykö tämä ominaisuus myös tyttäressäni.




7 kommenttia:

  1. Hih, ihana postaus.♥
    Muutama juttu kuulostaa todella tutulta. :D

    VastaaPoista
  2. Mukavan kuuloista pohdintaa :)olen itse miettinyt samoja asioita ja myös sitä voisinko YRITTÄÄ olla joissakin asioissa toisenlainen jos olen toiminut kuten äitini aikoinaan. Esim tuo hermostuminen kiukutteluun; onko mahdollista olla hermostumatta jos se äkkipikainen luonteeltaan ja toimii tilanteessa vaistomaisesti.. menettäen viimein malttinsa :D

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Aina voi yrittää! Kyllä se varmasti onnistuukin, mutta ei pidä olla liian ankara, jos ei joka kerta pystykään samaan. Aina voi kehittää itseään, jos aidosti tahtoo :)

      Poista
  3. Hauska teksti! Kuulostatte molemmat ihan mahtavilta :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Tämä oli ensimmäinen postaus, jonka luin blogistasi. Ihana ja mielenkiintoinen lukea!

      Poista
    2. Kiitoksia molemmille. Mukavaa, että tykkäsitte :)

      Poista

Kiitos kommentistasi<3